Estetiikka |
|
Kaunis, kauneus on. Se vain on olemassa, eikä sitä voi kiistää. Kauneuden voi varmasti löytää ja todeta, mutta sen määritteleminen onkin jo vaikeampaa. Ehkä on tyydyttävä siihen, että kauneus on määriteltävissä vain olemassa olevana.
Olemassa olevana kauneus liittyy kokemukseen. Ihmiset kaikkialla kokevat kauneutta, vaikka tietysti kauneuskokemukset sisällöllisesti eroavat toisistaan lukuunottamatta auringonlaskun kaltaisia yleismaailmallisia kauneuselämyksiä.
Kun kauneutta tarkastellaan estetiikan teorian kautta, niin kokemuksellisen kauneuden lisäksi sen nähdään sijaitsevan ulkoisissa piirteissä tai ominaisuuksissa, kuten väreissä, tai sitten se nähdään arvona tai arvostuksina, jotka ovat itseisarvoisesti olemassa - ideaalina, jonka tavoittaa tai ei tavoita.
Ominaisuuksina kauneus on siis väreissä (ja värittömyydessä), muodoissa (ja muodottomuudessa), sopusoinnussa (ja kaaoksessa) , tasapainossa (ja epätasapainossa), liikkeen dynamiikassa (ja liikkeettömyydessä), rytmissä (ja arytmiassa), soinnissa (ja soinnittomuudessa) jne. Ominaisuudet voivat olla myös fragmentaarisissa paloissa, vaikka niiden eheyttä ja kokonaisvaltaisuutta usein korostetaankin. Antiikin kauneuskäsityksissä kauneus on ennen kaikkea luonnonkauneutta sisältäen ihmiset luonnonolioina. Taide jäljittelee luonnonkauneutta on se sitten tavoitettavissa fyysisestä luonnosta tai universaalin tai yksilöiden ideatodellisuuden kautta.
Ominaisuuksina ymmärretty kauneus liittyy havaitsemiseen. Luonnonkauneuden ja sitä jäljittelevän taiteen kauneuden rinnalle alkaa (jo antiikin sisällä) vähitellen kehittyä käsitys kauniista henkisenä arvona ja konkreettisemmin sen ilmentymisenä ihmisten yksilöllisissä ja yhteisissä arvostuksissa. Tämä kauneus arvona -käsitys huipentuu Immanuel Kantin arvofilosofiassa ja esteettisessä teoriassa.
Kantin mukaan kaunis liittyy makuarvostelmaan. Maku on kykyä arvioida kauneutta tai mieltämistapaa täysin pyyteettömästi mieltymisen ja vastenmielisyyden avulla. Tällaisen mieltymisen kohdetta sanotaan kauniiksi. Kantin makuarvostelma ei ole käsitteellistä. Kauniissa aistimaku (aistimus) liittyy reflektiiviseen makuun. Siinä jokin on miellyttävää (tai vastenmielistä) yleisesti ilman käsitettä, ja se koetaan kauniiksi. Makuarvostelma perustuu tunteeseen sopuisuudesta tai mielihyvästä, jolla on jokin tarkoitus, vaikkakaan siihen ei liity tarkoituksen käsitettä. Kantin mukaan kauniissa kauneus on itsessään, ja se koetaan ulkoisissa ja sisäisissä kohteissa.
Kauneus arvona rinnastuu hyvyyden ja totuuden arvoihin, jotka ovat olemassa itseisarvoisesti konkretisoituen fyysisiin, sielullisiin ja mentaalisiin objekteihin, paikkoihin ja tapahtumiin.
Kauneus ominaisuuksina, ennen kaikkea luonnonkauneutena ja nykyaikana yhä enemmän ihmisten tekeminä artefakteina, sekä arvoina sinänsä, jotka tunnistetaan ja tietoisesti (mutta käsitteettömänä) läpieletään esteettisissä akteissa kasvavat yhteen kauniin kokemisessa. Kaunis kokemuksena tavallaan kokoaa yhteen estetiikan historiallisen jatkumon ominaisuuskauneudesta arvokauneuteen. Samalla kaunis palaa siihen, mitä kauneus ihmisille merkitsee arkipäiväisessä elämässä.
Kauneus arkisena kokemuksena saa teoreettisen ilmaisunsa mm. John Deweyn filosofiassa. Hän kritisoi kauniin ja esteettisen liittämistä vain taiteeseen (korkea- ja viihdekulttuuriin). Hänen mukaansa kauneus asuu ensi sijaisesti arkisissa kokemuksissa, mutta taiteen ylivoima on saanut aikaan sen, ettei elämän tavallisia esteettisiä puolia havaita ja tunnisteta.
Dewey korostaa taidekäsitystä, jossa arkikokemuksesta löytyvät ominaisuudet ja arvot edistävät ihmisten arkitoimien muotoutumista tiedostetusti esteettisesti arvokkaiksi asioiksi. Kun ihminen inhimillisten rikkonaisuuksien ja vastoinkäymisten keskellä osallistuu ympäristönsä järjestäytyneisiin suhteisiin, tähän osallistumiseen sisältyy kokemuksia, jotka olemukseltaan jo ovat esteettisiä. Asiat ja tapahtumat raadollisuudessaan ja suhteellisessa eheydessään kantavat kaunista, ja tärkeää on oppia havaitsemaan se tavallisessa elämässä. Siitä kasvaa estetiikka kokonaisuudessaan, myös professionaalisessa taiteessa.
Dewey tarkentaa arkikokemuksen estetiikan vielä elämää kantaviin yhdistelmiin liikettä ja taitekohtia sekä murroksiin ja yhteenpalaamisiin. Niissä ihmisen kokemus on tai voi olla laadultaan esteettistä. Dewey paaluttaa taideteoriansa kokemuksiin, joissa esineiden ja tapahtumien maailma ja ihminen itse työntyvät täysin toisiinsa. Tällainen kokemus on taidetta (kaunista, esteettistä) itumuodossa. Ilman näitä kokemuksia ei voi olla ”ylevämpiäkään” taide-elämyksiä. Nämä peruskokemukset ovat kauniin juuri ja kasvamisen alusta.
Kauneuskäsityksissä vaihtelee painottuminen esteettisiin ominaisuuksiin, arvoihin tai kokemuksiin. Ne kaikki kuitenkin ovat mukana aina, kun estetiikan teoriassa puhutaan kauneudesta. Ihmisen olemisen ja toiminnan tasolla niin esteettiset ominaisuudet kuin arvotkin kiinnittyvät toisiinsa kokemisessa, jossa kauneus pukeutuu liikahduksiksi, koskettavaksi, elähdyttäväksi, rikastuttavaksi tms. tuntemukseksi. Koskettavan ja elähdyttävän ytimessä on liike, joka voi olla luonteeltaan älyllistä, havainnollista, emotionaalista ja kehollista; useimmiten niitä kaikkia yhdessä toisiinsa kutoutuneina. Nykyaikana ne voivat olla myös digitaalisessa muodossa säilyttäen kuitenkin kauneusliikeluonteensa.
Kaunis, kauneus - esteettinen - sisältyy perimmältään liikkeeseen. Kyse on liikkeen dynamiikasta sen monimuotoisissa ja kehkeytyvissä olomuodoissa. Kun estetiikan teorian läpi tarkastellaan kaunista, se voidaan tiivistää myötäliikkeeksi, jota tunne- ja mielitasolla vastaa myötätunto, sekä luovaksi liikkeeksi, jonka mentaalinen vastine on mielihyvä. Esteettisessä lukutaidossa myötäliikettä ja myötätuntoa kuvataan termillä liittyminen, johon kytkeytyy havainnollinen herkkyys. Luovaa liikettä ja mielihyvää esteettisessä lukutaidossa kuvataan käsitteellä virittyminen, joka kytkeytyy toiminnalliseen suuntautumiseen eli retoriikkaan.
Olemassa olevana kauneus liittyy kokemukseen. Ihmiset kaikkialla kokevat kauneutta, vaikka tietysti kauneuskokemukset sisällöllisesti eroavat toisistaan lukuunottamatta auringonlaskun kaltaisia yleismaailmallisia kauneuselämyksiä.
Kun kauneutta tarkastellaan estetiikan teorian kautta, niin kokemuksellisen kauneuden lisäksi sen nähdään sijaitsevan ulkoisissa piirteissä tai ominaisuuksissa, kuten väreissä, tai sitten se nähdään arvona tai arvostuksina, jotka ovat itseisarvoisesti olemassa - ideaalina, jonka tavoittaa tai ei tavoita.
Ominaisuuksina kauneus on siis väreissä (ja värittömyydessä), muodoissa (ja muodottomuudessa), sopusoinnussa (ja kaaoksessa) , tasapainossa (ja epätasapainossa), liikkeen dynamiikassa (ja liikkeettömyydessä), rytmissä (ja arytmiassa), soinnissa (ja soinnittomuudessa) jne. Ominaisuudet voivat olla myös fragmentaarisissa paloissa, vaikka niiden eheyttä ja kokonaisvaltaisuutta usein korostetaankin. Antiikin kauneuskäsityksissä kauneus on ennen kaikkea luonnonkauneutta sisältäen ihmiset luonnonolioina. Taide jäljittelee luonnonkauneutta on se sitten tavoitettavissa fyysisestä luonnosta tai universaalin tai yksilöiden ideatodellisuuden kautta.
Ominaisuuksina ymmärretty kauneus liittyy havaitsemiseen. Luonnonkauneuden ja sitä jäljittelevän taiteen kauneuden rinnalle alkaa (jo antiikin sisällä) vähitellen kehittyä käsitys kauniista henkisenä arvona ja konkreettisemmin sen ilmentymisenä ihmisten yksilöllisissä ja yhteisissä arvostuksissa. Tämä kauneus arvona -käsitys huipentuu Immanuel Kantin arvofilosofiassa ja esteettisessä teoriassa.
Kantin mukaan kaunis liittyy makuarvostelmaan. Maku on kykyä arvioida kauneutta tai mieltämistapaa täysin pyyteettömästi mieltymisen ja vastenmielisyyden avulla. Tällaisen mieltymisen kohdetta sanotaan kauniiksi. Kantin makuarvostelma ei ole käsitteellistä. Kauniissa aistimaku (aistimus) liittyy reflektiiviseen makuun. Siinä jokin on miellyttävää (tai vastenmielistä) yleisesti ilman käsitettä, ja se koetaan kauniiksi. Makuarvostelma perustuu tunteeseen sopuisuudesta tai mielihyvästä, jolla on jokin tarkoitus, vaikkakaan siihen ei liity tarkoituksen käsitettä. Kantin mukaan kauniissa kauneus on itsessään, ja se koetaan ulkoisissa ja sisäisissä kohteissa.
Kauneus arvona rinnastuu hyvyyden ja totuuden arvoihin, jotka ovat olemassa itseisarvoisesti konkretisoituen fyysisiin, sielullisiin ja mentaalisiin objekteihin, paikkoihin ja tapahtumiin.
Kauneus ominaisuuksina, ennen kaikkea luonnonkauneutena ja nykyaikana yhä enemmän ihmisten tekeminä artefakteina, sekä arvoina sinänsä, jotka tunnistetaan ja tietoisesti (mutta käsitteettömänä) läpieletään esteettisissä akteissa kasvavat yhteen kauniin kokemisessa. Kaunis kokemuksena tavallaan kokoaa yhteen estetiikan historiallisen jatkumon ominaisuuskauneudesta arvokauneuteen. Samalla kaunis palaa siihen, mitä kauneus ihmisille merkitsee arkipäiväisessä elämässä.
Kauneus arkisena kokemuksena saa teoreettisen ilmaisunsa mm. John Deweyn filosofiassa. Hän kritisoi kauniin ja esteettisen liittämistä vain taiteeseen (korkea- ja viihdekulttuuriin). Hänen mukaansa kauneus asuu ensi sijaisesti arkisissa kokemuksissa, mutta taiteen ylivoima on saanut aikaan sen, ettei elämän tavallisia esteettisiä puolia havaita ja tunnisteta.
Dewey korostaa taidekäsitystä, jossa arkikokemuksesta löytyvät ominaisuudet ja arvot edistävät ihmisten arkitoimien muotoutumista tiedostetusti esteettisesti arvokkaiksi asioiksi. Kun ihminen inhimillisten rikkonaisuuksien ja vastoinkäymisten keskellä osallistuu ympäristönsä järjestäytyneisiin suhteisiin, tähän osallistumiseen sisältyy kokemuksia, jotka olemukseltaan jo ovat esteettisiä. Asiat ja tapahtumat raadollisuudessaan ja suhteellisessa eheydessään kantavat kaunista, ja tärkeää on oppia havaitsemaan se tavallisessa elämässä. Siitä kasvaa estetiikka kokonaisuudessaan, myös professionaalisessa taiteessa.
Dewey tarkentaa arkikokemuksen estetiikan vielä elämää kantaviin yhdistelmiin liikettä ja taitekohtia sekä murroksiin ja yhteenpalaamisiin. Niissä ihmisen kokemus on tai voi olla laadultaan esteettistä. Dewey paaluttaa taideteoriansa kokemuksiin, joissa esineiden ja tapahtumien maailma ja ihminen itse työntyvät täysin toisiinsa. Tällainen kokemus on taidetta (kaunista, esteettistä) itumuodossa. Ilman näitä kokemuksia ei voi olla ”ylevämpiäkään” taide-elämyksiä. Nämä peruskokemukset ovat kauniin juuri ja kasvamisen alusta.
Kauneuskäsityksissä vaihtelee painottuminen esteettisiin ominaisuuksiin, arvoihin tai kokemuksiin. Ne kaikki kuitenkin ovat mukana aina, kun estetiikan teoriassa puhutaan kauneudesta. Ihmisen olemisen ja toiminnan tasolla niin esteettiset ominaisuudet kuin arvotkin kiinnittyvät toisiinsa kokemisessa, jossa kauneus pukeutuu liikahduksiksi, koskettavaksi, elähdyttäväksi, rikastuttavaksi tms. tuntemukseksi. Koskettavan ja elähdyttävän ytimessä on liike, joka voi olla luonteeltaan älyllistä, havainnollista, emotionaalista ja kehollista; useimmiten niitä kaikkia yhdessä toisiinsa kutoutuneina. Nykyaikana ne voivat olla myös digitaalisessa muodossa säilyttäen kuitenkin kauneusliikeluonteensa.
Kaunis, kauneus - esteettinen - sisältyy perimmältään liikkeeseen. Kyse on liikkeen dynamiikasta sen monimuotoisissa ja kehkeytyvissä olomuodoissa. Kun estetiikan teorian läpi tarkastellaan kaunista, se voidaan tiivistää myötäliikkeeksi, jota tunne- ja mielitasolla vastaa myötätunto, sekä luovaksi liikkeeksi, jonka mentaalinen vastine on mielihyvä. Esteettisessä lukutaidossa myötäliikettä ja myötätuntoa kuvataan termillä liittyminen, johon kytkeytyy havainnollinen herkkyys. Luovaa liikettä ja mielihyvää esteettisessä lukutaidossa kuvataan käsitteellä virittyminen, joka kytkeytyy toiminnalliseen suuntautumiseen eli retoriikkaan.