Liittymisen taidot
Liittyminen myötäliikkeenä on ympärillä olevan seuraamista, tavallaan toistamista. Katse seuraa mitä näkee liikkuen sen silmänliikkeillä ja aivotapahtumina kehossaan. Vastaavasti tapahtuu kaikissa havainnoissa. Liittyessään ympäristöönsä ihminen myötäelää sen.
Myötäliikkeen rinnalla voi olla vastaliike, johon sisältyy torjuntaa. Mutta sekin kuuluu liittymiseen. Vastaliike torjuntana on ”varsinaisen” liittymisen, myötäliikkeen komplementaari, täydennyskappale. Molemmat ovat liittymisen potentiaaleja, vaikka myötäliike ja siihen kytkeytyen myötätunto ja myötäeläminen ovatkin liittymisen ensisijaisia tekijöitä.
Myötäliikkeessä ja myötätunnossa saamme kosketuksen ympäristömme esineisiin, paikkoihin ja tapahtumiin sekä ihmisiin ja heidän sosiaalisiin muodosteihinsa. Myötäliikkuen ja -tuntien ympäristömme tarjoutuu meille kohdattavaksi ja toimittavaksi. Kun ympäröivä luonto, yhteiskunta ja ihmiset tarjoutuvat toimittaviksi, liittyminen jo samanaikaistuu virittymiseksi. Liittymisessä on ennen kaikkea kysymys havainnollisesta herkkyydestä
Havainnollinen herkkyys
Olemme kosketuksissa ympäristöjemme kanssa havaintojen kautta. Objektit, paikat, tapahtumat ja niihin sisältyvät ihmiset tulevat meille todeksi havainnoissa - näemme, kuulemme, kosketamme, liikumme jne. Havainnoiden ja havainnoissa liitymme ympäristöihimme.
Esteettisen lukutaidon liittymisaktiviteetti toteutuu ennen kaikkea havaitsemisessa. Liittymistaitojen kehittäminen ja vahvistaminen perustuu havainnollisen herkkyyden hienovaraistamiseen ja laajentamiseen. Seuraavassa havainnollista herkkyyttä katsotaan näköhavainnon kautta, vaikka se liittyykin kaikkeen havaitsemiseen.
Normaalisti kiinnitämme katseemme johonkin, katsomme kohti. Kohtikatsomisessa näemme sen, mitä edessämme on - maljakon, maiseman, mukin, muraalin, muusikon jne. Kohtikatsominen on arkista näkemistämme, ja se liittyy siihen, mitä välittömästi avautuu katseellemme. Kohtikatsomisemme kehittyy koko ajan tarkemmaksi - erotamme hienovaraisempia yksityiskohtia - ja laajemmaksi - tavoitamme katseellamme moniulotteisempia sisätiloja ja ulkopaikkoja sekä luonnon ja sosiaalisia tapahtumia kuten säärintamia ja myrskyjä, torikokouksia ja työpajatyöskentelyjä.
Kohtikatsomisen rinnalle kehittyy luonnollisessa kehityskulussa taaksepäin, menneeseen katsominen ja eteenpäin, tulevaisuuteen katsominen. Katsoessamme esimerkiksi perittyä maljakkoa näemme ehkä vanhempamme tai isovanhempamme, heidän luonteenlaatuaan ja tekemisiään sekä heidän aikakauttansa. Ja ehkä myös omia muistojamme. Seuratessamme televisiosta tai mobiililaitteesta jotakin konserttia saatamme havahtua oman nuoruutemme musiikkitapahtumavirtaan, joka kavalkadina lipuu editsemme.
Katsoessamme ympäristöämme katsomme myös historiaan. Mennyt tulee havainnossa läsnäolevaksi ja se antaa sävynsä myös välittömälle havainnolle. Menneeseen katsominen ei useinkaan ole tietoista, mutta havainnollisen herkkyyden taitona sitä voi kehittää.
Eteenpäin, tulevaisuuteen näkeminen on myös mahdollista. Se ei tietenkään ole faktista tulevaisuutta, vaan paremminkin mahdollisuuksien näkemistä. Ajatellaan vaikka maisemaa silmäimme edessä. Se voi olla kaupunkinäkymä, maaseutu peltoineen, metsineen, kylineen tai luonnontilainen ikimetsä.
Kaupunkia katsoessaan voi nähdä polttomoottoriautojen muuttuvan sähköautoiksi ja samalla äänimaisemakin tuntuu muuttuvan. Maaseutua katsoessaan näkeekin ehkä kaupungin kasvan kiinni maaseutuun ja itse asiassa maaseudun kaupungistumisen. Ikimetsänäkymästä saattaa avautua luonnon monimuotoisuuden huudot ihmisille: ”antakaa meidän olla ja kasvaa”, ”älkää salliko itsenne typistyvän” jne.
Tulevaisuudenkin näkeminen on tiedostamattoman luonnollista, joskin ehkä vaikeampaa kuin menneen näkeminen nykyisessä, koska mennyt on jo ollut, ja tulevaisuus ei vielä ole. Eteenpäin näkemisen, havaitsemisen ylipäänsä, oppiminen on ihmisille yhä tärkeämpää, koska muutos on nykyisin niin nopeata, että emme ehdi torjua kaikkia mahdollisia vahinkoja, ellemme osaa katsoa myös eteenpäin. Myös tulevaisuuteen katsomista voi harjoitella - ja se on yksi yksi esteettisen lukutaidon opettelun osa-alue.
Neljäs havainnollisen herkkyyden (kehittämisen) tekijä on ohikatsominen. Siinä siirrämme kohtikatsomisen sivuun, katsetta ei kiinnitetä, fokusoida. Tavallaan kyse on siitä, kun ajatuksissamme tuijotamme eteemme, ja kysyttäessä, mitä näet, vastaus on, että en mitään, kunhan mietin. Tällaisen ei-minkään katsomisen voi jalostaa ohikatsomiseksi. Toisin sanoen katsetta fokusoimatta antaa näkökentän reuna-alueiden tai epämääräisen kokonaisuuden ”puhua”, ”näyttää”, ”koskettaa”.
Esimerkiksi kun siirtää kohtikatsotusta muraalista eli seinämaalauksesta katseensa ”ei-mihinkään”, muraalin liikedynamiikka ja kuvaan kuulumattomat hahmot urbaanissa ympäristössään voivat herättää tietoisuuteen jonkin työn alla olevan ongelman tai tehtävän ratkaisun suunnan. Ohikatsomisen luonteeseen kuuluu, että jokin, josta ei tietoisella havainnoinnilla ja ajattelulla saa otetta, piirtyykin ohikatsomalla intuitiivisesti mieleen. Ohikatsominen tuottaa virikkeitä toisenlaiseen tietoiseen suuntautumiseen.
Ohikatsominen on ihmisen luontaista toimintaa ”olla ajatuksissaan”, mutta myös sitä voi tarkoituksellisesti opetella. Ohikatsomisen tai laajemmin ohihavaitsemisen taitoa voi harjoittelemalla kehittää. Ohikatsomisessa lähestytään toiminnallista asennoitumista ja suuntautumista, retoriikkaa. Se on jo lähellä aavistelevan tyhjän mentaalista tilaa.
Myötäliikkeen rinnalla voi olla vastaliike, johon sisältyy torjuntaa. Mutta sekin kuuluu liittymiseen. Vastaliike torjuntana on ”varsinaisen” liittymisen, myötäliikkeen komplementaari, täydennyskappale. Molemmat ovat liittymisen potentiaaleja, vaikka myötäliike ja siihen kytkeytyen myötätunto ja myötäeläminen ovatkin liittymisen ensisijaisia tekijöitä.
Myötäliikkeessä ja myötätunnossa saamme kosketuksen ympäristömme esineisiin, paikkoihin ja tapahtumiin sekä ihmisiin ja heidän sosiaalisiin muodosteihinsa. Myötäliikkuen ja -tuntien ympäristömme tarjoutuu meille kohdattavaksi ja toimittavaksi. Kun ympäröivä luonto, yhteiskunta ja ihmiset tarjoutuvat toimittaviksi, liittyminen jo samanaikaistuu virittymiseksi. Liittymisessä on ennen kaikkea kysymys havainnollisesta herkkyydestä
Havainnollinen herkkyys
Olemme kosketuksissa ympäristöjemme kanssa havaintojen kautta. Objektit, paikat, tapahtumat ja niihin sisältyvät ihmiset tulevat meille todeksi havainnoissa - näemme, kuulemme, kosketamme, liikumme jne. Havainnoiden ja havainnoissa liitymme ympäristöihimme.
Esteettisen lukutaidon liittymisaktiviteetti toteutuu ennen kaikkea havaitsemisessa. Liittymistaitojen kehittäminen ja vahvistaminen perustuu havainnollisen herkkyyden hienovaraistamiseen ja laajentamiseen. Seuraavassa havainnollista herkkyyttä katsotaan näköhavainnon kautta, vaikka se liittyykin kaikkeen havaitsemiseen.
Normaalisti kiinnitämme katseemme johonkin, katsomme kohti. Kohtikatsomisessa näemme sen, mitä edessämme on - maljakon, maiseman, mukin, muraalin, muusikon jne. Kohtikatsominen on arkista näkemistämme, ja se liittyy siihen, mitä välittömästi avautuu katseellemme. Kohtikatsomisemme kehittyy koko ajan tarkemmaksi - erotamme hienovaraisempia yksityiskohtia - ja laajemmaksi - tavoitamme katseellamme moniulotteisempia sisätiloja ja ulkopaikkoja sekä luonnon ja sosiaalisia tapahtumia kuten säärintamia ja myrskyjä, torikokouksia ja työpajatyöskentelyjä.
Kohtikatsomisen rinnalle kehittyy luonnollisessa kehityskulussa taaksepäin, menneeseen katsominen ja eteenpäin, tulevaisuuteen katsominen. Katsoessamme esimerkiksi perittyä maljakkoa näemme ehkä vanhempamme tai isovanhempamme, heidän luonteenlaatuaan ja tekemisiään sekä heidän aikakauttansa. Ja ehkä myös omia muistojamme. Seuratessamme televisiosta tai mobiililaitteesta jotakin konserttia saatamme havahtua oman nuoruutemme musiikkitapahtumavirtaan, joka kavalkadina lipuu editsemme.
Katsoessamme ympäristöämme katsomme myös historiaan. Mennyt tulee havainnossa läsnäolevaksi ja se antaa sävynsä myös välittömälle havainnolle. Menneeseen katsominen ei useinkaan ole tietoista, mutta havainnollisen herkkyyden taitona sitä voi kehittää.
Eteenpäin, tulevaisuuteen näkeminen on myös mahdollista. Se ei tietenkään ole faktista tulevaisuutta, vaan paremminkin mahdollisuuksien näkemistä. Ajatellaan vaikka maisemaa silmäimme edessä. Se voi olla kaupunkinäkymä, maaseutu peltoineen, metsineen, kylineen tai luonnontilainen ikimetsä.
Kaupunkia katsoessaan voi nähdä polttomoottoriautojen muuttuvan sähköautoiksi ja samalla äänimaisemakin tuntuu muuttuvan. Maaseutua katsoessaan näkeekin ehkä kaupungin kasvan kiinni maaseutuun ja itse asiassa maaseudun kaupungistumisen. Ikimetsänäkymästä saattaa avautua luonnon monimuotoisuuden huudot ihmisille: ”antakaa meidän olla ja kasvaa”, ”älkää salliko itsenne typistyvän” jne.
Tulevaisuudenkin näkeminen on tiedostamattoman luonnollista, joskin ehkä vaikeampaa kuin menneen näkeminen nykyisessä, koska mennyt on jo ollut, ja tulevaisuus ei vielä ole. Eteenpäin näkemisen, havaitsemisen ylipäänsä, oppiminen on ihmisille yhä tärkeämpää, koska muutos on nykyisin niin nopeata, että emme ehdi torjua kaikkia mahdollisia vahinkoja, ellemme osaa katsoa myös eteenpäin. Myös tulevaisuuteen katsomista voi harjoitella - ja se on yksi yksi esteettisen lukutaidon opettelun osa-alue.
Neljäs havainnollisen herkkyyden (kehittämisen) tekijä on ohikatsominen. Siinä siirrämme kohtikatsomisen sivuun, katsetta ei kiinnitetä, fokusoida. Tavallaan kyse on siitä, kun ajatuksissamme tuijotamme eteemme, ja kysyttäessä, mitä näet, vastaus on, että en mitään, kunhan mietin. Tällaisen ei-minkään katsomisen voi jalostaa ohikatsomiseksi. Toisin sanoen katsetta fokusoimatta antaa näkökentän reuna-alueiden tai epämääräisen kokonaisuuden ”puhua”, ”näyttää”, ”koskettaa”.
Esimerkiksi kun siirtää kohtikatsotusta muraalista eli seinämaalauksesta katseensa ”ei-mihinkään”, muraalin liikedynamiikka ja kuvaan kuulumattomat hahmot urbaanissa ympäristössään voivat herättää tietoisuuteen jonkin työn alla olevan ongelman tai tehtävän ratkaisun suunnan. Ohikatsomisen luonteeseen kuuluu, että jokin, josta ei tietoisella havainnoinnilla ja ajattelulla saa otetta, piirtyykin ohikatsomalla intuitiivisesti mieleen. Ohikatsominen tuottaa virikkeitä toisenlaiseen tietoiseen suuntautumiseen.
Ohikatsominen on ihmisen luontaista toimintaa ”olla ajatuksissaan”, mutta myös sitä voi tarkoituksellisesti opetella. Ohikatsomisen tai laajemmin ohihavaitsemisen taitoa voi harjoittelemalla kehittää. Ohikatsomisessa lähestytään toiminnallista asennoitumista ja suuntautumista, retoriikkaa. Se on jo lähellä aavistelevan tyhjän mentaalista tilaa.